Talous vastaan yhteiskunta

Miksi tuet eivät sittenkään passivoi työttömiä, köyhiä tai taiteilijoita?
(Anteeksi lukuisista linkeistä, mutta halusin koota yhteen tutkimuksia, joihin ehkä on tarve palata myöhemminkin. Tämä ei ole mikään tyylikäs julkaisu, vaan ajatusten pyörittelyä parempien artikkelien pohjaksi.)

Talousteoreetikoiden sana painaa ajassamme selvästikin enemmän kuin sosiologien tai muiden yhteiskuntatieteilijöiden. Kun esimerkiksi keskustellaan köyhyydestä, suhtaudutaan ekonomistiin asiantuntijana, vaikka hän ei tietäisi mitään köyhyyden taustasyistä tai vaikutuksista ihmisten elämään. Samaan aikaan yhteiskuntateoreetikon täytyy tietää yhtä ja toista taloudesta, koska taloudellisesta tehokkuudesta on tullut yhteiskuntamme suurin määrittäjä. Lopputuloksena on, ettei monikaan ekonomisti ole objektiivisen ja itsekriittisen tieteen ammattilainen, mutta silti häneen suhtaudutaan kuin hän olisi kaikkien alojen ammattilainen. Hänellä on aina viimeinen sana.
"Köyhille ei anneta rahaa, koska he eivät osaa käyttää sitä"

Käsityksemme köyhyydestä ja rikkaudesta saavat huoletta perustua pelkkiin mielikuviin. Monilla tuntuu olevan se käsitys, että yhteiskuntatieteiden tehtävä on tutkia vain ihmisten mielikuvia, kuten tässä kyselystä, josta kaikki päämediat uutisoivat:
"sosiaalituet-passivoivat - yle: valtio-holhoaa-liikaa"

Jos kansalaisilta kysytään, niin varmaankin sosiaalituet passivoivat ja valtio holhoaa, mutta kyseessä ei ole tutkimus, vaan kysely. Tutkimuksessa tulisi määritellä mitä passivinnilla tai holhoamisella tarkoitetaan - ja sitten huolellisesti vertailemalla selvittää pitääkö sen paikkansa. Kyselyssä vain kysellään vastaantulijoilta.

Mietitään vielä mitä tarkoittaa esimerkiksi se, ettei köyhä osaa käyttää rahaa. Johtuuko se siitä, että köyhällä on ollut vähemmän tilaisuuksia harjoitella? Mutta onko rahan osaamisessa tärkeintä se, että sitä osaa tuhlata? Eikö köyhä ole pikemminkin rahan ammattilainen, koska hän konkreettisesti oppii sen merkityksen ja arvon?

Köyhyyttä on korkean tulotason maissa vähintään kahdenlaista. Ihminen voi olla pienituloinen tai suurimenoinen. Kummassakin tapauksessa hänelle jää käteen liian vähän rahaa.

Yritystalouden näkökulmasta rahan tuhlaaminen voi olla haitallista, mutta yhteiskunnan näkökulmasta talouskasvun edellytys on se, että köyhillä riittää rahaa. Talous kasvaa, kun he tuhlaavat sitä.

Jos köyhillä tarkoitetaan tuhlareita, niin juuri heillä tulisi olla rahaa. Silloin pysyisi liikkeessä.

Toinen vastaava nurinkurisuus liittyy veroihin:

Varsin usein talouskeskustelussa toisteltu ajatus on, että verojen alentaminen lisää taloudellista aktiviteettia. Tausta-ajatus on, että jos verot ovat korkeat, se vähentää motivaatiota tehdä työtä.

Tämä saattaa olla hyvinkin pelkkä myytti...

Siinä-meni-sekin-myytti: ihmiset-eivat-teekaan-enemman-tyota-jos-verotusta-lasketaan

Verotus mahdollistaa sen, että hyvätuloisilla säilyy motivaatio tehdä enemmän töitä, koska he eivät rikastu liikaa.

Onhan selvää, että jos väitteiden mukaan valtion rahat passivoivat köyhiä, niin miten passiivisiksi mahtavatkaan tulla ne, jotka saavat rahaa monin verroin?

Raha ei passivoi köyhiä, vaan byrokratia, joka pakottaa heidät kieltäytymään työstä tai he menettävät tukensa.

Korkea verotus mahdollistaa myös sen, että raha kiertää talousjärjestelmässä. Jos yritykset keräävät suuria voittoja, ne eivät investoi rahoja samassa suhteessa kuin valtio, joka käyttää verotulonsa kaikkiaan yhteiskunnan hyväksi. Yritykset hautovat suuria käteiskassoja tyhjänpanttina, siirtävät voittojaan veroparatiiseihin ja välttelevät tulojensa realisoimista, johtokunnalle, koska silloin he joutuivvat maksamaan veroja.

Linkki: Valtioneuvoston kanlia: Tuloverotuksen vaikutus työn tarjontaan

Kun pienipalkkaisen palkka hieman kasvaa, hänen tulonsa palaavat kulutuksena markkinoille. Kun suurituloisen tulot kasvavat, hän säästää sukanvarteen tai ostaa ulkomailta Ferrarin. Niinpä tuloerojen kasvu tästäkin syystä heikentää talouskasvua.

Linkki: Eriarvoisuus hidastaa talouden kasvua

Olemme kuulleet 1980-luvulta alkaen lukuisia myyttejä, joiden todenperäisyyttä ei ole missään vaiheessa varmistettu, koska myytit liittyvät taloudelliseen eriarvoisuuteen.

Taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyessä eivät rikkaat ole halunneet murtaa näitä myyttejä, koska ne oikeuttavat heidän etuoikeutensa. Rikkaiden lisääntynyt valta on mahdollistanut heidän oman itsepetoksensa lobbaamisen yleisen konsensuksen asemaan.

Olemme kuulleet myyttejä yksityisen sektorin yliverttaisesta työllistämisvaikutuksesta, minkä tähden yhä useammat valtiot kärsivät suurtyöttömyydestä, eikä valtiovalta tee mitään, koska asia ei sen oman käsityksen mukaan sille kuulu.

Olemme kuulleet myyttejä rikkaiden tehokkuudesta talouden elvyttämisessä, mistä syystä rikkaiden on annettu yhä vain rikastua, samalla kun talous vain taantuu.

Näiden myyttien tueksi löytyy vain mielipidekyselyjä sekä teoreettisia julistuksia.

Neutraali data paljastaa jotakin aivan päinvastaista.

Mielikuva:  Perustulo passivoi.

Vastine Kouvolasta: Sosiaaliturva on luonut vaurautta

Vastine Oulusta: Perusturva ei passivoi sita on leikattu jo viimeiset 20 vuotta

Tutkimustietoa New Yorkista: Nyt-se-on-tutkittu: Sosiaaliturva ei tee ihmisesta toita karttavaa laiskuria

Lisää tutkimustietoa maailmalta: Even more evidence that welfare doesn’t make people lazy

 Myös EU:n sisällä on päästy samansuuntaisiin tuloksiin:

– Niiden, jotka uskovat, että korkea työttömyystukien taso johtaa ihmisten työmotivaation vähenemiseen, pitäisi ajatella asiaa uudelleen, tohtori Jan Eichhorn toteaa.

Uusi tieto: euroopan-tyottomista 698 e/kk ei laiskista

Korkeat tuet, jotka eivät leimaa ihmistä köyhäksi, mahdollistavat normaalin elämän jatkumisen, mutta tuensaajat kokevat velvollisuudekseen olla hyödyllisiä ja hakea töitä. Heillä ei ole katkeruutta, vaan omatunnontuskia, jotka ajavat heitä töihin.

Matalat tuet sen sijaan saavat ihmisen elämään häpeässä, koska hänellä ei ole varaa uusiin vaatteisiin tai harrastuksiin. Hän kokee jäävänsä syrjään tavallisesta elämästä, masentuu, syrjäytyy ja kenties myös katkeroituu, kun kokee yhteiskunnan hylänneen hänet.

Tutkimusten yhteenvetona voisi siis todeta, että riittävät tukiverkostot eivät passivoi, mutta nöyryyttävä byrokratia ja köyhyys saavat heikossa asemassa olevan lannistumaan - tai suorastaan kannustavat häntä kieltäytymään kaikesta työstä.

Nykysuomessa voin henkilökohtaisesti sanoa, että yksi perusturvaan liittyvä ongelma on tukimuotojen silkka absurdisuus. Kun hakee apua tai rahaa, jotta selviäisi joten arjessa, kohtaa niin paljon silkkaa järjettömyyttä, että kadottaa uskon yhteiskunnan koko toimivuuteen.

Köyhät passivoituvat herkästi siitä, että kaikki illuusiot pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta romuttuvat:

Suomi joutuu Euroopan neuvoston sosiaalisen peruskirjan rikkomisesta järjestön tarkkailulistalle. Noloutta lisää se, että "pohjoismaisen hyvinvointivaltion" pitää raportoida säännöllisesti perusturvan parannuksista siihen asti, kunnes niiden taso täyttää vaatimukset.

http://yle.fi/uutiset/euroopan_neuvostolta_sapiskaa_suomelle_liian_matalasta_sosiaaliturvasta/7797709

Suomessa ehkä elää mielikuva perusturvan passivoivasta vaikutuksesta, koska perusturvamme taso on niin heikko, ettei sillä elä, vaan väistämättä sairastuu. Lisäksi toimeentulotuessa on lukuisia muita ongelmia, kuten käsittelyajan pituus, pariskuntien kohteleminen yksikkönä, jossa toisen tulot vähentävät heti toisen perusturvaa, sekä järjetön periaate, ettei viekäkään mitään saa tienata tai menettää 100%.

Kuten Suomi24-keskustelussa sanotaan:

"Köyhyys passivoi, jos ulospääsytietä ei ole"

http://keskustelu.suomi24.fi/t/13533844/koyhille-ei-anneta-rahaa-koska-he-eivat-osaa-kayt

Nykyajan villit ja perättömät mielikuvat turvallisuuuden tuottamasta laiskuudesta ja tukien passiivisuudesta elävät monilla aloilla. Kirjailija Antti Tuuri kirjoittaa pitkällä kokemuksella:

"Seurattuani suomalaisen taiteen apurahoituksesta käytyjä keskusteluja melko läheltä noin neljäkymmentäviisi vuotta, olen huomannut, että keskusteluissa vaaditaan taiteelta ja taiteen rahoitukselta yhä enemmän tuloksellisuutta, sen tuloksia halutaan mitata niin kuin minkä tahansa yrityksen tulosta; pelätään myös, että apurahoitus laiskistuttaa taiteilijoita, ja sitä varten heidän töitään on pystyttävä määrävälein arviomaan ja apurahoitus ottamaan heiltä pois, ellei tuloksia synny. Aika huonosti tunnetaan taiteilijan työn luonne"
taiteen apurahoituksen luonteesta 

Monet tavallisen ihmiset haaveilevat töistä, jotta he saisivat rahaa. Taiteilija haaveilee rahasta, jotta hän saisi tehdä työtä.

Niin kirjailijat kuin kuvataiteilijat käyttävät pienistä tuloistaan suuren osan työrauhan mahdollistamiseen. Se tarkoittaa usein sekä ateljeen tai työhuoneen että galleriatilojen vuokraamista. Apurahojen varassa on vaikea elää, mutta kun taiteilijat monesti eivät edes elä niillä rahoilla: he omistavat elämänsä taiteelle.

Kun itse olen saanut apurahaa, se on jopa merkinnyt sitä, että kulutukseni vähenee. Käytän niin paljon aikaa keskittyneeseen työhön, koska kerrankin saan keskittyä. En ehdi shoppailla. En ehdi nähdä kavereita tai edes ryypätä.

Jos en pitkiin aikoihin saa apurahoja, elämäni muuttuu sekalaisten puhetöiden ja pirstaleisten tulojen helvetiksi. Käytän aikani siihen, että murehdin. Silloin minä kulutan. Silloin minä ehkä voin tarttua myös kuppiin. Jos rahaa on sopivasti, teen rauhallista hyvää työtä. Jos rahaa on vähän, työn jälki on hätäistä ja ahdistus välittyy heikkona laatuna.

Taiteilijan työn tuloksellisuudelle parasta on se, että hän saa työrauhan. Pelkotila ei edistä luovien alojen ihmisiä. Pelkotila ei edistä masentuneita. Pelkitila ei edistä työttömiä.

Ihmiset hyödyttävät parhaiten toisiaan ja yhteiskuntaa, kun he kokevat kiitollisuutta. Tehokkuusmittarit tuottavat usein vain turhaa ajan ja vaivan kohdistumista mittareiden manipuloimiseen.

Vastuullisuus on toki tärkeää, mutta siihen ei välttämättä päästä kyttäämällä ihmisiä niin kuin entisessä Itä-Saksassa.